—
VIGOR-koulutus kirpakkana syysaamuna Vallilassa oli minulle monella tapaa silmiä avaava, vaikka olin jo seksuaaliterveyden ammattilainen entuudestaan. Kyseisenä aamuna aiheena oli tyttöjen sukuelinten silpominen. Aihe oli tuttu, mutta se ei ollut aikaisemmin kiinnostanut minua. Työssäni olin enemmän kiinnostunut imetyksestä, raskaudesta sekä vaihdevuosien tuomista muutoksista.
Kun tyttöjen sukuelinten silpomisesta kouluttava ammattilainen aloitti puheenvuoronsa, minulla oli yksi palava kysymys: Viedäänkö tyttöjä täältä vanhempien kotimaihin silvottavaksi? Vastaus tuli kouluttajalta empimättä: Kyllä viedään. Tunteet alkoivat pyöriä kehossani ja mielessäni. Miten se on mahdollista? Eikö siitä jää kiinni? Miten yhteisöni on voinut hiljetä tästä kamalasta perinteestä? Miksi ei ole tuomittuja? Missä ovat lastensuojelijat? Tuo kouluttajan antama vastaus oli minulle niin yllättävä ja shokeeraava, että kesti hetken ennen kuin sain koottua itseni. Koulutuspäivän jälkeen olin edelleen hämmentynyt. En tiennyt mitä ajatella.
Tunteet alkoivat pyöriä kehossani ja mielessäni. Miten se on mahdollista?
Tulenarka aihe tuntuu tärkeältä
Hämmennyksestä huolimatta, tai ehkä siitä johtuen, kiinnostuin aiheesta enemmän. Mitä enemmän sukelsin aiheeseen, sitä enemmän vakuutuin, että keskustelusta puuttui tärkeä näkökulma: yhteisöjen ääni, perheiden ääni, tyttöjen äitien ääni. Valistustyö on voimakkain väline ennaltaehkäisyyn, ja siihen tarvitsemme yhteisöjä mukaan. Tarvitsemme monipuolisia ääniä kuuluviin, jotta haitallisista perinteistä päästään eroon.
Keskustelusta puuttui tärkeä näkökulma: yhteisöjen ääni, perheiden ääni, tyttöjen äitien ääni.
Minusta tuntui, että aihe on tulenarka, mutta saa myös paljon huomiota medialta. Tuntuu, että aiheesta on miltei mahdotonta käydä rakentavaa keskustelua sosiaalisessa mediassa. Erityisesti klikkiotsikot antavat lukijoille (erityisesti kantasuomalaisille, joilla ei ole riittävää tietoa perinteestä) sellaisen kuvan, että tyttöjen sukuelimiä silvotaan Suomessa paljon ja jatkuvasti. Tutkimukset osoittavat kuitenkin toista. Klikkiotsikkojen takia minusta tuntui, että aiheesta käyty keskustelu oli täynnä asiantuntijoiden mielipiteitä, jotka eivät perustuneet varsinaiseen tutkittuun tietoon vaan saivat ainoastaan aikaan sellaisen illuusion.
Jalkautuminen somaliyhteisöihin
Klikkiotsikoiden hämmentäminä aloimme somalitaustaisten kollegojen kanssa jalkautua somaliyhteisöön pääkaupunkiseudulla. Meillä oli selkeä etu – meihin luotettiin terveydenhuollon ammattilaisina, mutta myös yhteisön jäseninä. Meillä oli selvää, että hekin, jotka perinnettä yhä kannattivat, uskaltaisivat todennäköisesti kertoa mielipiteensä meille. Me taas pääsimme tekemään valistustyötä juuri oikeissa paikoissa.
Tutkimusten mukaan perinnettä ylläpitävät naiset. Tämän takia päätimme resursoida jalkautuvan vapaaehtoistyömme naisiin. Tapasimme työn aikana kaikenikäisiä ja -taustaisia naisia. Heitä, jotka olivat käyneet läpi sukuelinten silpomisen. Heitä, jotka olivat harjoittaneet perinnettä kotimaassa, mutta nykyään vastustivat perinnettä. Sekä heitä, jotka eivät ikinä olleet kuulleet perinteestä. Kuulemamme oli melko yhteneväinen: perinne nähtiin jääneen pääasiallisesti lähtömaihin ja mielenkiinto perinteeseen tuntui lopahtaneen ensisijaisesti Suomen lain takia, mutta myös akkulturaation myötä. Yhteisön eri jäsenet nostivat useita kertoja esiin saman näkökulman: Meistä puhutaan, mutta meille ei puhuta. Jäsenten mukaan mediassa puhuttiin perinteestä, mutta kärkkäitä mustavalkoisia haastatteluja antavat eivät juurikaan tuoneet yhteisön näkökulmia haastatteluihin.
Yhteisöt nostivat esiin saman näkökulman: Meistä puhutaan, mutta meille ei puhuta.
Sukuelinten silpomisen läpikäyneet naiset nostivat esille, että usein puhutaan tyttöjen sukuelinten silpomisen ehkäisystä, mutta entä silpomisen läpikäyneet naiset? Missä heitä hoidetaan, ja miksi heihin ei ole kiinnitetty huomiota? Silpomisen läpikäyneen naisen hoitaminen on myös ennaltaehkäisyä, koska siinä voidaan käydä naisen kanssa läpi silpomisen aiheuttamat haitat ja samalla valistaa. Tämä oli tärkeä näkökulma saada myös ammattilaisten tietoisuuteen.
Me ammattilaiset tarvitsemme yhteistyötä kulttuuriyhteisöjen kanssa
VIGOR-hankkeen avulla aloin kouluttamaan tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Nyt olen kouluttanut useamman vuoden ja näkökulmani koulutuksissa on yleensä yhteisölähtöinen. Tavoitteena on tuoda jalkautuvan työn antimia ja ajatuksia ammattilaisille. Yhteisölähtöisille koulutuksille on ollut selkeästi tarvetta ja olen saanut niistä hyvää palautetta. Palautteen perusteella tiedän, että ammattilaiset kaipaavat koulutuksiin mukaan perinnemaista tulevien asiakkaiden ajatuksia ja kokemuksia sekä käytännöllistä pohdintaa. Tyttöjen sukuelinten silpominen on edelleen käytössä monessa lähtömaassa, mutta uskon että, yhdessä yhteisöjen kanssa se voidaan lopettaa kaikkialla. Ilman yhteisöjä me ammattilaiset olemme aiheen äärellä varsin yksin – myös Suomessa.
Ilman yhteisöjä me ammattilaiset olemme aiheen äärellä varsin yksin – myös Suomessa.